Olen taas kerran niin täynnä huonoja ruokailutottumuksia, pahaa oloa joka tavalla ja ihmisten oikkuja että päätin tehdä asialle jotain. Tai ainakin aloittaa yhdestä noista.
Tilasin CoCovin Detox-pakkauksen joten katsotaan miten tämä juttu etenee.
maanantai, 26. syyskuuta 2011
keskiviikko, 10. elokuuta 2011
On se jännä
Hetkessä elämisessä on puolensa. On kiitollinen ylipäätään siitä että on hengissä, elossa. Viime lauantaina tapahtui jotain sellaista että tilanne voisi olla toinen. Siihen ajatukseen ei pitäisi nyt jäädä vaan jatkaa eteenpäin. Elossa kun ollaan.
Kuitenkin vaikka ensimmäinen lomaviikko hipoi täydellisyyttä lauantaina kaikki ilmeisesti kumuloitui ja faktat lyötiin pöytään. Ei, minulla ei tule koskaan olemaan ymmärtäviä ja tukevia vanhempia vaan kaikki kulminoituu aina minun kykenemättömyyteeni olla jotain mitä halutaan. Vaikeampaa tästä minulle tekee vielä se ettei kukaan ole koskaan osannut kertoa tai sanoa mitä se jotain olisi jota minun pitäisi olla. Tavoittelen siis hirvittävällä täydellisyydenvimmallani kaikkea jota se ehkä voisi olla, että..jos..kun tämä niin sitten... vaikka juuri edellisessä postauksessani lupasin tehdä jotain muuta. Elää tässä ja nyt. Hyvin meni muutaman viikon, ihan oikeasti se toimi.
Nyt olen jälleen sen tyhjän reunan päällä, miettien että hyppäänkö ja mihin päädyn jos hyppään tai jos en hyppää niin masennunko ja jos masennun niin miten pahasti.
Kaikesta tekee pahempaa henkisesti vielä se tosiasia että näin lomareissulla miten ns normaali perhe toimii. Siellä tuetaan, ollaan läsnä, annetaan tuki kaikella mahdollisella tavalla ja annetaan olla heikki. Tökitään hellästi eteenpän mutta ei pakoteta, ahdisteta nurkkaan tai vaadita sillä tärkeällä hetkellä mitään. Annetaan itkeä tai nauraa, levätä tai toimia..
Kuitenkin vaikka ensimmäinen lomaviikko hipoi täydellisyyttä lauantaina kaikki ilmeisesti kumuloitui ja faktat lyötiin pöytään. Ei, minulla ei tule koskaan olemaan ymmärtäviä ja tukevia vanhempia vaan kaikki kulminoituu aina minun kykenemättömyyteeni olla jotain mitä halutaan. Vaikeampaa tästä minulle tekee vielä se ettei kukaan ole koskaan osannut kertoa tai sanoa mitä se jotain olisi jota minun pitäisi olla. Tavoittelen siis hirvittävällä täydellisyydenvimmallani kaikkea jota se ehkä voisi olla, että..jos..kun tämä niin sitten... vaikka juuri edellisessä postauksessani lupasin tehdä jotain muuta. Elää tässä ja nyt. Hyvin meni muutaman viikon, ihan oikeasti se toimi.
Nyt olen jälleen sen tyhjän reunan päällä, miettien että hyppäänkö ja mihin päädyn jos hyppään tai jos en hyppää niin masennunko ja jos masennun niin miten pahasti.
Kaikesta tekee pahempaa henkisesti vielä se tosiasia että näin lomareissulla miten ns normaali perhe toimii. Siellä tuetaan, ollaan läsnä, annetaan tuki kaikella mahdollisella tavalla ja annetaan olla heikki. Tökitään hellästi eteenpän mutta ei pakoteta, ahdisteta nurkkaan tai vaadita sillä tärkeällä hetkellä mitään. Annetaan itkeä tai nauraa, levätä tai toimia..
tiistai, 19. heinäkuuta 2011
Olenkohan löytänyt jotain?
Ainakin viimeisen vuoden ajan olen tahtonut luoda itse jotain uutta, jotain omaa, jotain. Jotain sellaista jonka parissa voisi puuhastella ja joka ei synnytä suunntonta stressiä ja ahdistusta. Jotain sellaista jota kukaan ei minulta vaadi. MUN juttu, MUN oma.
Ajatus omasta yrityksestä on jotenkin kytenyt vahvana ainakin vuoden, alitajuisesti varmasti jo kauemminkin. Olen surffaillut, miettinyt, kirjoitellut liiketoimintasuunnitelmia ja kypsytellyt ajatuksia.
Jokin aika sitten kun olin taas hieman vahvemmassa alamaassa tajusin että asialle pitää tehdä jotain.
Jostain kumman syystä ajauduin Optimal Performancen sivuille (www.optimalperformance.fi) ja tajusin jotain aivan superia kun aloin lukea Jonin loistavia kirjoituksia. Kutsukaa mua virallisesti hurahtaneeksi (ei haittaa kuulkaa pätkääkään :) ) mutta jotain vain aukeni. Ehkä se on se The Secret ;)
Siitä johtuen tai tästä kaikesta huolimatta, mene ja tiedä, paperit ovat vetämässä ja minulle tulee toiminimi. Kaikesta ehkä myöhemmin enemmän (kun alan puoliväkisin myydä kaikkea kaikille) mutta uskon löytäneeni aika jees jutun. Ei ehkä mitään ihmeellistä mutta sitäkin tärkeämpää, ainakin minulle. Ja se kai se juttu on. Tehdä jotain millä on itselle merkitystä
Ajatus omasta yrityksestä on jotenkin kytenyt vahvana ainakin vuoden, alitajuisesti varmasti jo kauemminkin. Olen surffaillut, miettinyt, kirjoitellut liiketoimintasuunnitelmia ja kypsytellyt ajatuksia.
Jokin aika sitten kun olin taas hieman vahvemmassa alamaassa tajusin että asialle pitää tehdä jotain.
Jostain kumman syystä ajauduin Optimal Performancen sivuille (www.optimalperformance.fi) ja tajusin jotain aivan superia kun aloin lukea Jonin loistavia kirjoituksia. Kutsukaa mua virallisesti hurahtaneeksi (ei haittaa kuulkaa pätkääkään :) ) mutta jotain vain aukeni. Ehkä se on se The Secret ;)
Siitä johtuen tai tästä kaikesta huolimatta, mene ja tiedä, paperit ovat vetämässä ja minulle tulee toiminimi. Kaikesta ehkä myöhemmin enemmän (kun alan puoliväkisin myydä kaikkea kaikille) mutta uskon löytäneeni aika jees jutun. Ei ehkä mitään ihmeellistä mutta sitäkin tärkeämpää, ainakin minulle. Ja se kai se juttu on. Tehdä jotain millä on itselle merkitystä
maanantai, 27. kesäkuuta 2011
Normaalisti tuossa tilanteessa
Niin.. Normaalisti ja normaalisti.
Normaalisti tässä tilanteessa ihmiset ovat kuulemma a- olleet jo pidemmän aikaa sairaslomalla, b- lääkityksellä ja c- eivät ole sitä mieltä että ovat työkykyisiä. Noh, ehkä minä en ole se normaali. Hiiteen koko sana. En ole sairaslomalla, en lääkityksellä mutta työkykyinen. Mitä minulle sitten pitäsi tehdä..?
Jos minulta viedään työ häviää viimeinenkin itsetunnon ripe ja taatusti masennun lisää koska mitä sitten jää. Tyhjät seinät ja aivan liian paljon aikaa. Pointtihan on kuitenkin se että keskusteluapua ei varmasti tule saamaan ennen elokuuta mistään koska Suomi, kyllä!, on kiinni. Parastahan on se että itse lomailen vasta elokuussa.
Lääkitys nyt vaan on nounou, tämä ei ole periaatteellinen asia vaan ihan muista syistä johtuva nou. Tiedän sisimmässäni sen että hyödyn paljon enemmän siitä että saisin intensiivistä keskusteluterapiaa tai what ever se onkaan hienolla nimellä.
Oli aika raadollista kuulla kun psykologi totesi että "olisi niin hienoa nähdä että sinullakin olisi välillä kiva elämä". Niinpä.. tai ainakin että se tuntuisi siltä.
Kaikki pakolliset juhlapyhät ja muut ovat olleet aina täysin helvetillisiä. Joulut ja jussit, uudetvuodet ja pääsiäiset. Meillä kun on tehty aina vain töitä ja sitten ehkä töitä, toki on pitänyt tehdä töitä ettei unohda että on aina töitä. Pitääkö vielä ihmetellä miksi työ on jonkunverran tärkeä minulle..?
Onneksi tämäkään juhlapyhäpaska ei päässyt yllättämään vaan vedin kevyt 45 minuutin meltdownit isälleni (joka kas kummaa jostain syystä paukahti aattoiltana kello 22.15 käymään) ja kun hän hyvinkin selväsanaiset aggressiivisesti ilmoitti minulle ensin että kyllä, minun pitäisi vähän "antaa ihmisille tilaa tehdä mitä he haluavat" ja toiseksi että "olet kyllä NIIN häiriintynyt". Noh, mitäpä sitä tyttölapsi voisi enempää isältään toivoa. Siinäpä kai ne tärkeimmät.
Hienoa on toki se että olen ehkä vähiten läheisriippuvainen ihminen maailmassa ja toiseksi se että kyllä, olen häiriintynyt varmasti monellakin tapaa mutta eihän isäni ole koskaan sitä totuutta kestänyt kuulla vaikka olen yrittänyt kertoa omasta väsymyksestäni hänelle. Voinemme siis vain kuitata että kyllä, häiriintynythän se on.
Joskus mietin miltä tuntuisi vain olla, ottaa etäisyyttä kaikkeen, kaikkiin. Vetäytyä kuoreensa oikein tiukasti ja visusti ja vain olla. Ei ehkä onnistuisi sillä sosiaalisuuteni pakottaa minut ainakin kirjoittamaan joskaan ei välttämättä puhumaan. Sekin on omituista, olen kuitenkin ennen, silloin joskus, ollut ihminen joka rakastaa puhua toisten ihmisten kanssa ja on kiinnostunut ihmisistä. Tällä hetkellä suurin osa ihmisistä tuntuu pakolliselta pahalta ja vain muutamat ihmiset ovat sen arvoisia että jaksan oikeasti kuunnella. Siksi onkin ollut ehkä helpompaa vain tavallaan blokata aika tehokkaasti kaikki kauemma vaikka sitä en sisälläni haluaisikaan. Onneksi siis edes kirjoitan, koska jos se loppuu niin sitten on kyllä asiat huonosti.
Syöminen on ollut kauan jo todella hankalaa. Voi kun edes laihtuisin mutta en, en kiusallanikaan. En kyllä lihokaan mutta en laihdu ja siitäkin alkaa tulla taas ongelma.
En edes muista milloin olisin voinut katsoa häpeämättä peilikuvaani ja ajatella että "olen mä aika jees". Nimenomaan, edes AIKA jees. Se että olisin tosi kuuminta hottia ei varmasti tapahdu tämän vuosituhannen aikana...
Normaalisti tässä tilanteessa ihmiset ovat kuulemma a- olleet jo pidemmän aikaa sairaslomalla, b- lääkityksellä ja c- eivät ole sitä mieltä että ovat työkykyisiä. Noh, ehkä minä en ole se normaali. Hiiteen koko sana. En ole sairaslomalla, en lääkityksellä mutta työkykyinen. Mitä minulle sitten pitäsi tehdä..?
Jos minulta viedään työ häviää viimeinenkin itsetunnon ripe ja taatusti masennun lisää koska mitä sitten jää. Tyhjät seinät ja aivan liian paljon aikaa. Pointtihan on kuitenkin se että keskusteluapua ei varmasti tule saamaan ennen elokuuta mistään koska Suomi, kyllä!, on kiinni. Parastahan on se että itse lomailen vasta elokuussa.
Lääkitys nyt vaan on nounou, tämä ei ole periaatteellinen asia vaan ihan muista syistä johtuva nou. Tiedän sisimmässäni sen että hyödyn paljon enemmän siitä että saisin intensiivistä keskusteluterapiaa tai what ever se onkaan hienolla nimellä.
Oli aika raadollista kuulla kun psykologi totesi että "olisi niin hienoa nähdä että sinullakin olisi välillä kiva elämä". Niinpä.. tai ainakin että se tuntuisi siltä.
Kaikki pakolliset juhlapyhät ja muut ovat olleet aina täysin helvetillisiä. Joulut ja jussit, uudetvuodet ja pääsiäiset. Meillä kun on tehty aina vain töitä ja sitten ehkä töitä, toki on pitänyt tehdä töitä ettei unohda että on aina töitä. Pitääkö vielä ihmetellä miksi työ on jonkunverran tärkeä minulle..?
Onneksi tämäkään juhlapyhäpaska ei päässyt yllättämään vaan vedin kevyt 45 minuutin meltdownit isälleni (joka kas kummaa jostain syystä paukahti aattoiltana kello 22.15 käymään) ja kun hän hyvinkin selväsanaiset aggressiivisesti ilmoitti minulle ensin että kyllä, minun pitäisi vähän "antaa ihmisille tilaa tehdä mitä he haluavat" ja toiseksi että "olet kyllä NIIN häiriintynyt". Noh, mitäpä sitä tyttölapsi voisi enempää isältään toivoa. Siinäpä kai ne tärkeimmät.
Hienoa on toki se että olen ehkä vähiten läheisriippuvainen ihminen maailmassa ja toiseksi se että kyllä, olen häiriintynyt varmasti monellakin tapaa mutta eihän isäni ole koskaan sitä totuutta kestänyt kuulla vaikka olen yrittänyt kertoa omasta väsymyksestäni hänelle. Voinemme siis vain kuitata että kyllä, häiriintynythän se on.
Joskus mietin miltä tuntuisi vain olla, ottaa etäisyyttä kaikkeen, kaikkiin. Vetäytyä kuoreensa oikein tiukasti ja visusti ja vain olla. Ei ehkä onnistuisi sillä sosiaalisuuteni pakottaa minut ainakin kirjoittamaan joskaan ei välttämättä puhumaan. Sekin on omituista, olen kuitenkin ennen, silloin joskus, ollut ihminen joka rakastaa puhua toisten ihmisten kanssa ja on kiinnostunut ihmisistä. Tällä hetkellä suurin osa ihmisistä tuntuu pakolliselta pahalta ja vain muutamat ihmiset ovat sen arvoisia että jaksan oikeasti kuunnella. Siksi onkin ollut ehkä helpompaa vain tavallaan blokata aika tehokkaasti kaikki kauemma vaikka sitä en sisälläni haluaisikaan. Onneksi siis edes kirjoitan, koska jos se loppuu niin sitten on kyllä asiat huonosti.
Syöminen on ollut kauan jo todella hankalaa. Voi kun edes laihtuisin mutta en, en kiusallanikaan. En kyllä lihokaan mutta en laihdu ja siitäkin alkaa tulla taas ongelma.
En edes muista milloin olisin voinut katsoa häpeämättä peilikuvaani ja ajatella että "olen mä aika jees". Nimenomaan, edes AIKA jees. Se että olisin tosi kuuminta hottia ei varmasti tapahdu tämän vuosituhannen aikana...
maanantai, 20. kesäkuuta 2011
Taasko se alkaa
Tänään se iski taas. Varoittamatta. Ennalta-arvaamatta. Taka-vasemmalta.
Hiljaa kiipesi olkapäälle ja istahti, eikä lähtenyt vaikka koko työpäivän ravistelin sitä vihan valtaamana pois. Ei, ei se mennyt pois.
Tällä kertaa se ei ole migreeni vaan toinen arkkiviholliseni masennus. Niin, voisihan sitä vain yrittää olla välittämättä, hymyillä ja todeta että on oikeasti vaan niin hienoa, kivaa ja ihanaa. My ass. Kaikki on oikeasti aika huonosti vaan ketäpä se kiinnostaisi.
Enää en oikeastaan uskalla edes soittaa ystävilleni, niille kahdelle, koska pelkään kuormittavani heitä aivan liikaa. Yhdelle uudelle ystävälleni, tai no...ystävä..Ystävä..jotain, en oikeastaan halua enää näistä asioista puhua. Hänen oma elämänsä on niin neuroottisesti pakattuna kauniiseen kuplamuoviin ja punaiseen pumpuliin etten todellakaan aio romahduttaa lasitaloa.
Ei kai tässä taas muuta..
sunnuntai, 18. heinäkuuta 2010
Lisää töitä
Mielellään niitä joita tahdon tehdä. Ei kiitos sellaisia töitä missä palaa pelkästään käämi eikä tule mitään palautetta vaikka tekisi mitä. Mielummin helvetillinen kiire ja kokoajan tekemistä kuin 8h istumista paikallaan ja ihmettelyä että mitä tekisi. Vähemmästähän se tässä pää hajoaa, mutta en valita..ainakaan paljoa koska nyt on saikkari päällä, ehkä syystä tai syyn vierestä.
Onneksi olen kuitenkin tehnyt kaksi yötä sellaista hommaa josta tykkään ja jonka opin hetkessä, ei vaadi ihan hirveästi ;) Ja kun seura on hyvää niin tekee työkseen oikeasti hetkellisesti vaikka mitä.
Onneksi olen kuitenkin tehnyt kaksi yötä sellaista hommaa josta tykkään ja jonka opin hetkessä, ei vaadi ihan hirveästi ;) Ja kun seura on hyvää niin tekee työkseen oikeasti hetkellisesti vaikka mitä.
maanantai, 5. heinäkuuta 2010
Huoh
Ei. Minä en lomaile. En kuten ne 159 ystävääni hienossa NaamaKirja-maailmassa. Ei minulla ei ole päivääkään lomaa kunnes joku uuno sanoo että "olithan sinä Thaimassa 2 viikkoa". Kyllä olin, maaliskuussa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa että JOS olisin vanhassa duunipaikassani minulla olisi a/ täysipitkä kesäloma ja b/ talviloma joten periaatteessa tässä vaiheessa olisin varmasti lomalla.
Muutenkin kaikki vähän tökkii. Toinen puolisko on työmatkalla ja minä vänisen täällä. Tänään sain toisen "alaiseni" takaisin töihin ja mitä tapahtui. Yritin kohteliaasti kysyä josko hän voisi tehdä päikseen kanssani yhden vuoron, hän tekisi poikkeuksellisesti illan ja minä aamun niin "ei käy, en taho". Selvä, mikäs siinä sitten. Et tahdo niin ei tietenkään ole pakko tehdä. Ei vaan aina jaksaisi vääntää. Minäkään kun en ihan piruuttani mitään vuorovaihtoja kysele ja olisin toki tehnyt hänelle ns. takaisin vuoron heti. Mutta ei niin ei, antaa v*ttu olla. Niin, se sitten siitä. Hänellä sentään oli se..loma...
Muutenkin kaikki vähän tökkii. Toinen puolisko on työmatkalla ja minä vänisen täällä. Tänään sain toisen "alaiseni" takaisin töihin ja mitä tapahtui. Yritin kohteliaasti kysyä josko hän voisi tehdä päikseen kanssani yhden vuoron, hän tekisi poikkeuksellisesti illan ja minä aamun niin "ei käy, en taho". Selvä, mikäs siinä sitten. Et tahdo niin ei tietenkään ole pakko tehdä. Ei vaan aina jaksaisi vääntää. Minäkään kun en ihan piruuttani mitään vuorovaihtoja kysele ja olisin toki tehnyt hänelle ns. takaisin vuoron heti. Mutta ei niin ei, antaa v*ttu olla. Niin, se sitten siitä. Hänellä sentään oli se..loma...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
